Mikin juoksukirja

Kirjoittaminen ja lenkkeily on ollut – ja on luultavasti vappuun saakka – hieman pitkässä liemessä. Eipä silti, muuttourakointi on pitänyt lenkkaritkin liikkeessä vain kahden asunnon ja auton väliä kulkiessa. Ensi viikolla pitäisi pahin rumba olla ohi ja yritän päästä takaisin rytmiin kiinni. Itse lenkkeilyn osalta tämä lepoviikko lienee vain hyväksi.

Muuton vuoksi/ansiosta viikko ei silti ole nyrjähtänyt täysin lepäilyksi: Kaiken kaikkiaan laatikoiden kantaminen on varsin mielekästä vaihtelua istumatyöhön ja muutenkin hienoisella rappiolla olevalle ylävartalolle. Pitäisi kenties harkita iltojen iloksi muuttoapulaisen tehtäviä lihaskunnon ylläpitämiseksi?

Parin lepopäivän jälkeen oli eilen sunnuntaina jälleen lenkin vuoro. Lähdin jälleen kohtalaisen rauhalliseen tahtiin liikkeelle ja pyrkimys oli pitää syke hieman yli 160 lyönnin. Jossain kohtaa mittari taas otti ohjat omaan käteensä ja yritti tahdittaa sydäntä 230 lyönnin tahtiin. Onneksi laite ei toimi noin päin.

Kiersin jälleen normaalia lenkkiä, mutta koska juoksu tuntui hyvältä ja kevyeltä, poikkesin Hallilanvuoren radan nollapisteestä jälleen ottamaan lisämatkaa Kasperin pururadalta. Sitä kiertäessä tuli jossain vaiheessa melko hieno – ja hieman epätodellinenkin – tunne, kun metsässä oli luonnon oma aamupäiväkonsertti meneillään, eikä radalle kuulunut omien askelten ja hengityksen lisäksi mitään muita ääniä. Tämä täytyy kokea uudelleen!

Oman seurannan mukaan syke pysyi tasaisilla osuuksilla 160-170 välillä. Ylämäissä syke nousi 10-15 lyöntiä, mutta niinhän sen kuuluukin. Matkaa kertyi noin 10,5 km ja aikaa taipaleeseen kului 1 h 8 min. Kilometrivauhti oli siis hieman alle 6,5 minuuttia. Sekoilusta huolimatta keskisyke ei noussut yli 170, joten tahti oli varsin sopiva.

Sykettä olen pohtinut tässä aika ajoin ja viime aikoina käymieni keskustelun pohjalta uskallan väittää korkean sykkeeni henkilökohtaiseksi ominaisuudeksi liian kovan vauhdin sijaan. Suoritusten jälkeen sykkeeni kuitenkin palautuu – omasta mielestäni – sopivassa tahdissa takaisin normaalille tasolle. Hallilanvuoren lenkki on mainion maastonsa (lue mäkisyytensä) vuoksi hieman huono rata sykkeen seuraamisen kannalta. Varsinkin kierroksen kaksi noin 500 metrin mittaista yhtäjaksoista nousua nostaa sykettä kohtalaisen tehokkaasti. Täytyykin yrittää saada aikeiseksi rataprofiilin tiedusteleminen.

Jatkossa jättänenkin sykkeen mittaamisen tuolla reitillä muiden tehtäväksi – ainakin toistaiseksi.

Tänään korvasin aamulenkin jälleen uinnilla. Uidessa tulin tuumineeksi, mitä kerrottavaa siitä olisi. Loppupäätös: aika vähän. 1,25 km matkaan kului aikaa reilu puoli tuntia, joten menin ehkä hieman reippaammin kuin edellisellä uintikerralla. 25 metrin altaan olosuhteet olivat melkolailla samanlaiset koko suorituksen ajan, eikä reitillä ollut juuri korkeusvaihteluakaan. Alkumatkasta uimalasit olivat huonosti päässä, joten niitä piti korjailla muutamaan otteeseen, kun vettä tulvi lasien sisään.

Lievästä yksitoikkoisuudestaan huolimatta uinti on ehdoton suosikkini lajien joukossa. Siinähän ei edes hikoile, kuten juostessa. (Saivartelijat vaietkoot. Totta kai uidessa hikoilee, mutta koska ympäröivä vesi huuhtoo hien uidessa pois, ei suorituksen aikana eikä jälkeen ole hikinen olo.)

Jottei tämä jorina menisi pelkäksi vedessä räpiköimiseksi, niin palaan viime kirjoituksessa mainitsemaani hengittämiseen/hengitysrytmiin:

En ole tullut koskaan kyselleeksi, miten muut haukkovat happea juoksujensa aikana. Luontohan huolehtii hengitystiheydestä ja riittävästä hapensaannista, mutta itselläni on tapana (ollut niin kauan kuin muistan) hengittää juoksun mukaisessa tahdissa, askelmäärien mukaan. Tuolla tavoin pystyn kohtalaisen hyvin tarkkailemaan juoksuvauhtiani ja pitämään sen tasaisena. Verkkaisen suorituksen aikana hengitystiheys on viisi askelta, jolloin hengitän viiden askeleen ajan sisäänpäin ja viiden askeleen ajan ulospäin. Niinä kertoina kun olen sykemittarin kanssa mennyt tuolla hengitystahdilla, on syke ollut 140-150 välillä. Mm. viime lenkillä kokeilin alussa hengittää kuuden askeleen jaksoissa, mutta keuhkoihin ei vain mahtunut niin paljoa ilmaa. Myös pois puhaltaessa loppui happia hieman kesken kuudennella askeleella.

Kun syke nousee 155 yli tihenee hengitykseni neljän askeleen tahtiin ja kovalla, 175-195 sykkeellä juostessa kolmeen. En noita sykerajoja ole mitenkään tarkkaan tutkinut vaan nuo perustuvat satunnaisiin havaintoihin. Viime kesänä tuli eräällä kovalla lenkillä koeteltua maksimisykettäkin (joka oli selvästi yli 200) ja lopun rypistelyssä hengitys jakautui enää kahden askeleen mittaisiin jaksoihin.

Pääsääntöisesti pyrin itse pysymään neljän askeleen rytmissä, vaikka tuolloin syke korkeahkoksi nouseekin. Suorittaminen on kuitenkin vielä mielekästä, eikä eteneminen tunnu paikallaan seisomiselta. Viime syksynä kuulin myös, että joku juoksuvalmentaja oli luennollaan puhunut hengityksen rytmittämisestä ja siitä, missä vaiheessa elimistö tihentää hengittämisen tarvetta. Oleellinen raja oli luennoitsijan mukaan kuulemma ollut juuri tuo kolme askelta, eli suunnilleen silloin syke ja elimistö elimistö alkaa olla maksimisuorituksen tasolla – tai ainakin lähellä sitä.

Ja kyllähän tasaisessa hengitysrytmissä ja sen seuraamisessa on selkeä apu keskittymiseenkin.